— Kenen väkeä olette? — kysyi Rzedzian uudelleen kädet puuskassa.
— Entisestä Billewiczin, nykyisestä Wolodyjowskin joukosta.
— Onko siis herra Wolodyjowski Szczuczynissa?
— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat tulleet Samogitiasta.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä päälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?
— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen matkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia…
— Mitä Skrzetuskeja?-huudahti Rzedzian. Eikö toinen niistä ole Burtista?
— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on herra Skrzetuski.
— Ehkäpä se on kummini! — huudahti Rzedzian.
Kmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet ajatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin, ja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra Kmicic olisi heti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi tuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä. Hänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen suunnitelmansa eivät toteudu… Hän päätti pysyä tuntemattomana ja vetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani päänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin kuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle: