— Mistäpä minä tiedän, jalo herra! Minusta näyttää, kuin he ryöstäisivät hevosia, mutta mistä, se ei kuulu minuun.
Näin puhellen he saapuivat vajan luo, josta kuului hevosten hirnuntaa, ja menivät sisälle keskustaan asti.
— Valaise! — sanoi Soroka.
Mies nosti lyhdyn korkealle ja valaisi hevosten riviä. Soroka tarkasteli niitä jokaista tuntijan katsein, käänteli päätään, maiskutteli suutaan ja mutisi:
— Herra Zend vainaja olisi tyytyväinen… On puolalaisia, moskovalaisia… tuo ori on saksalainen… ja tuo varsa myös… Oivallisia hevosia. Mitä te niille annatte?
— Totta puhuakseni, jalo herra, kylvin niitä varten jo keväällä kaksi sarkaa kauroja.
— Hyvä on! — sanoi Soroka.
Hän käski miehen lähteä ja palasi majalle. Matkalla hän mietti, mitä olisi tehtävä, ja epäröi pääsemättä tulokseen. Äkkiä hän löi kädellään otsaansa.
— Hölmöhän minä olen! — mutisi hän. — Mies on sidottava köyteen ja pakotettava opastamaan meidät maantielle.
Mutta samassa hän vaipui mietteisiin: — Maantielle? Mutta siellä on ruhtinas joukkoineen… Ei ole muuta neuvoa kuin istua majassa joko asujain suostumuksella tahi vastoin heidän tahtoaan, kunnes herra Kmicic tervehtyy. Mitä sitten seuraa, se on everstin asia.