— Mitä? — kysyi Janusz levottomana.
— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa tukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja rauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut tuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.
— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.
— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.
Yhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut tukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi halvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi sormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:
— Niinkö?… Hyvä on!… Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on minun vallassani…
— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw. — Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä tapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain siksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä kuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani oveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä… Luulin alussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia siitä, että hän elää.
— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!… Mutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet nyljettäisiin elävänä.
— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi. Kuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa pysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni. Minne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas vojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia, luin sen… Tässä se on!
Hän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut metsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.