— Mutta kuka sen tekee?
— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin yhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes tätäkään tavaraa.
— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta samalla kertaa!… Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli kaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän pyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi… Ainakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on ammuttava… Mutta en voinut, en voinut…
— Sano, onko totta, että hän on sukulaisemme?
— Hän on todellakin sukua meille Kiszekin kautta.
— Mutta hän on vannonut kostavansa meille viimeiseen hengenvetoon saakka. Onneksi annoin hänelle opetuksen, että meidän kanssamme ei käy leikitteleminen. Myönnä, että menettelin häntä kohtaan niinkuin oikea Radziwill ainakin, ja jos joku ranskalainen ritari olisi tehnyt tämmöistä, niin hän kehuskelisi sitä kaiket päivät, paitsi silloin kun nukkuu, syö tahi suutelee… Kun ne tapaavat toisensa, niin ne valehtelevat toisilleen niin, että päivä ei ilkeä paistaa… Mutta mistä tytöstä sinä puhuit?
— Neiti Billewiczistä.
— Samantekevää, mikä hänen nimensä on, mutta onko hän kaunis?
— Semmoisiin seikkoihin ei ole tapanani kiinnittää huomiota, mutta varmaa on, että Puolan kuningattaren ei tarvitsisi pitää häpeänä olla hänen näköisensä.
— Puolan kuningatar? Maria Lundvikia? Cinq-Marsin aikana hän kenties oli jonkin näköinen, mutta nyt koirat ulvovat nähdessään hänet. Jos sinun neiti Billewiczisi on sen näköinen, niin voit pitää hänet itselläsi. Mutta jos hän on todella kaunis, niin anna hänet minulle. Vien hänet Taurogiin, ja hänen kanssaan yhdessä mietimme, miten kostamme Kmicicille.