— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoo puhua ruhtinas vojevodan kuolemasta? — vastasi miekankantaja.
— En vain kuolemasta. Se on hirveän kova isku, mutta minä olen jo tyytynyt Jumalan tahtoon. Mutta minua on kohdannut uusi onnettomuus. Minun täytyy käydä kansalaissotaa, ja sellainen on katkeraa jokaiselle isänmaata rakastavalle kansalaiselle.
Miekankantaja ei vastannut mitään, vilkaisi vain salaa Oleńkaan.
Mutta ruhtinas jatkoi:
— Työlläni, vaivannäölläni ja kustannuksilla, jotka vain Jumala tietää, olin jo saada rauhan syntymään. Oli enää kysymys vain sopimusten allekirjoittamisesta. Ruotsalaisten oli määrä poistua Puolasta vaatimatta mitään hyvitystä paitsi kuninkaan ja säätyjen lupausta, että Jan Kasimirin kuoltua Carolus valitaan Puolan kuninkaaksi. Niin suuri ja mahtava soturi olisi Puolan pelastus. Lisäksi vielä hänen olisi ollut jo nyt jätettävä meille apujoukkoja sodankäyntiin Ukrainaa ja Moskovaa vastaan. Valtakuntamme alue olisi laajentunut. Mutta tämä ei sopinut herra Sapiehan tuumiin, sillä hän ei olisi silloin voinut kukistaa Radziwilleja. Kaikki olivat jo hyväksyneet tuon sopimuksen, hän yksin vastustaa sitä ase kädessä. Hänelle ei isänmaa merkitse mitään, kunhan vain saa tavoitella yksityistä etuaan. Asiat ovat nyt niin pitkällä, että täytyy ryhtyä aseelliseen toimintaan häntä vastaan, ja minä olen Jan Kasimirin ja Kaarle Kustaan salaisen sopimuksen perusteella saanut sen tehtäväkseni. Semmoinen on asia! En ole koskaan vetäytynyt pois palveluksesta enkä vetäydy nytkään, vaikka moni tuomitsee minua väärin ja luulee minun vain kostaakseni käyvän sotaa serkkuni murhaajaa vastaan.
Tähän sanoi miekankantaja:
— Ken tuntee niin hyvin teidän ruhtinaallisen korkeutenne kuin me, se ei erehdy, vaan ymmärtää aina teidän korkeutenne todelliset tarkoitusperät.
Ihastuneena oman vastauksensa oveluuteen miekankantaja iski silmää
Oleńkalle.
Ruhtinas huomasi tämän.
— Minua ei uskota! — ajatteli hän.