— Kuten käskette!
— Eivätkö he ole lähettäneet tiedustelijoita joen tälle puolen?
— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän jalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.
— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski tiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa pääjoukon luo.
Gosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui.
Nuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun.
Hetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksen
lähteä liikkeelle.
Tällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten seurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat miehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä sitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä eivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli muitakin laskelmia.
Hän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun rynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli tähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut paljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin saisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset eivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.
Kahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen kummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja joka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän riensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli tulossa ulos leiristä.
Tämän kuultuaan Gosiewski veti esille hetmaninsauvansa, ja sanoi:
— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla piilossa.