Kmicicillä ei ollut aavistustakaan siitä, että Oleńka oli Billewiczin vapaajoukossa. Taurogissa, jonka hän oli hävittänyt tulella ja miekalla, hän oli saanut tietää, että Oleńka oli paennut neiti Borzobohatan kanssa, mutta hän otaksui heidän menneen Bialowiezen korpeen, jossa oli turvassa rouva Skrzetuski ja paljon muita aatelisnaisia. Tähän otaksumaan oli sitä enemmän aihetta, kun hän tiesi, että vanha miekankantaja oli aikonut viedä tytön turvaan juuri noihin läpipääsemättömiin metsiin.
Herra Andrzejta harmitti aika lailla, kun hän ei löytänyt Oleńkaa Taurogista, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se, että tyttö oli päässyt Sakowiczin käsistä ja oli sodan loppuun saakka turvallisessa paikassa.
Koska hän ei nyt voinut lähteä Oleńkan jäljessä tuonne salolle, niin hän päätti ahdistaa vihollista Samogitiassa siihen asti kunnes saisi sen kokonaan karkoitetuksi. Onni seurasikin häntä. Puolentoista kuukauden aikana hän sai voiton toisensa jälkeen, ja aseellista väkeä tulvi hänen johdettavakseen niin runsaasti, että tataarilaisjoukko pian oli vain neljäsosa hänen koko sotavoimastaan. Viimein hän oli karkoittanut viholliset koko läntisestä Samogitiasta, ja kun hän kuuli Sakowiczista, jonka kanssa hänellä oli selvittämättömiä asioita, hän suuntasi kulkunsa vanhoille tutuille seuduille ajaakseen häntä takaa. Näin lähestyivät molemmat Wolmontowiczia. Miekankantaja, joka aikaisemmin oli ollut kauempana, oli nyt jo viikon ajan ollut joukkoineen siellä, eikä hänen mieleensäkään noussut ajatus, että niin peloittavia vieraita oli tulossa.
Eräänä iltana ilmoitti kaksi Butrym-nimistä nuorukaista, jotka olivat paimentamassa karjaa Wolmontowiczin läheisyydessä, jonkin sotajoukon ilmestyneen näkyviin metsästä ja lähestyvän etelän puolelta. Miekankantaja oli liian vanha ja kokenut soturi ollakseen ryhtymättä mihinkään varokeinoihin. Osan jalkaväestään, joka jo oli saanut pyssyjä, hän sijoitti äsken rakennettuihin taloihin, ja osan kylän reunaan. Itse hän ratsuväen kanssa asettui hiukan taemmaksi laajalle kedolle, joka yhdeltä puolen rajoittui jokeen. Miekankantaja teki näin etupäässä saadakseen kiitosta Babiniczilta, joka varmaankin ymmärsi antaa arvon järkeville toimenpiteille. Mutta hänen asemansa oli todellakin luja. Kylää, jonka Kmicic aikoinaan oli polttanut kostaakseen toveriensa surman, oli alettu vähitellen taas rakentaa. Mutta väliin oli tullut ruotsalaisten sota ja keskeyttänyt työn, minkä vuoksi tiellä oli hirsi- ja lautakasoja. Aitojen vierellä niitä oli niin suuret pinot, että harjaantumatonkin jalkaväki saattoi niiden takana kauan pitää puoliaan.
Joka tapauksessa ne olivat ratsuväelle hyvänä turvana ensimmäistä hyökkäystä vastaan. Näyttääkseen Babiniczille sotataitoaan miekankantaja lähetti pienen tiedustelujoukonkin.
Mutta miten suuri olikaan hänen hämmästyksensä ja alussa myös pelästyksensä, kun hän kuuli kaukaa metsän reunasta laukauksia ja sitten näki tiedustelujoukkonsa ajavan täyttä laukkaa takaisin suuri vihollisjoukko kintereillään!
Miekankantaja riensi heti jalkaväen luo antamaan lopullisia määräyksiä. Sillävälin alkoi metsästä tulla esille yhä suurempia vihollisjoukkoja, ja niinkuin heinäsirkkaparvi ne lähestyivät Wolmontowiczia. Niiden aseet välkkyivät laskevan auringon valossa. Metsä oli aivan lähellä kylää, ja kohta metsästä tultuaan viholliset lähtivät ratsastamaan täyttä laukkaa päästäkseen suoraan kylään sisälle. Mutta äkkiä jalkaväen muskettituli pysähdytti heidät. Ensimmäiset rivit peräytyivät melkoisessa epäjärjestyksessä, ja vain muutamat pääsivät aivan hirsikasojen luo.
Miekankantaja oli ennättänyt täydelleen tyyntyä. Hän riensi ratsuväen luo ja käski jokaisen, jolla oli pistoli tai pyssy, mennä auttamaan jalkaväkeä. Vihollinen oli ilmeisesti myös musketeilla varustettu, sillä se alkoi heti ampua sangen kiivaasti, vaikkakin epäsäännöllisesti.
Molemmilla puolin ammuttiin siis milloin kiivaammin, milloin laimeammin. Vinkuen lensivät luodit aina ratsuväen luokse asti, sattuivat taloihin, aitoihin ja hirsikasoihin. Wolmontowicz alkoi peittyä savuun, ja ruudin haju täytti tien.
Anusia siis sai nähdä, mitä oli toivonut, nimittäin taistelun.