Eikä Wolmontowicz ollut kaukana! Viikon oli Babinicz ajanut takaa Hamiltonia, ja ennen viikonkaan kulumista olisi Kmicic Oleńkan jalkain juuressa.
Herra Andrzej nousi liikutuksesta kalpeana ja silmät säihkyvinä ja huudahti ratsupalvelijalleen:
— Tuo hevoseni! Pian! Pian!
Palvelija toi Kmicicin ratsun ja kiiruhti pitelemään jalustinta, mutta pysähtyi äkkiä ja huudahti:
— Teidän armonne! Joitakin outoja miehiä on tulossa luoksemme Troupista päin herra Sorokan kanssa, ja he ratsastavat ravia!
— Vähätpä heistä! vastasi Kmicic.
Molemmat ratsastajat olivat tällä välin saapuneet muutaman askelen päähän, ja toinen heistä lähti yhdessä Sorokan kanssa nelistämään eteenpäin, tuli Kmicicin eteen ja nosti ilveksennahkaista lakkiaan, niin että hänen tulipunainen tukkansa näkyi.
— Huomaan olevani herra Babiniczin edessä! — sanoi hän. — Olen iloinen, että minun onnistui tavata teidät.
— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? — kysyi Kmicic kärsimättömästi.
— Olen Wierszull, entinen ruhtinas Jeremi Wisniowieckin tataarilaisjoukon ratsumestari. Olen tullut kotiseuduilleni värväämään sotaväkeä uutta sotaa varten ja sitäpaitsi tuon teille kirjeen suurhetmani Sapiehalta.