Pääpöydässä juotiin ahkerasti kahden onnellisen parin maljoja. Viimein, kun innostus oli noussut korkeimmilleen, esitti herra Zagloba vielä seuraavan maljan:
— Teidän puoleenne käännyn, jalo herra Andrzej, ja teidän puoleenne, vanha ystäväni herra Michal! Ei riitä vielä se, että olette panneet alttiiksi henkenne, vuodattaneet vertanne, voittaneet vihollisen. Teidän tehtävänne ei ole vielä lopussa, sillä koska paljon ihmisiä on tässä kauheassa sodassa kaatunut, täytyy teidän nyt hankkia tälle rakkaalle valtakunnalle uusia kansalaisia, uusia puolustajia, mihin toivoakseni teiltä ei puutu halua eikä rohkeutta! Hyvät herrat! Noitten tulevien sukupolvien malja! Jumala siunatkoon heitä ja sallikoon heidän säilyttää sen perinnön, jonka olemme hankkineet työllämme, hiellämme ja verellämme ja jonka heille jätämme. Muistakoot he meitä, kun vaikeat ajat tulevat, älköötkä koskaan joutuko epätoivoon, vaan ymmärtäkööt, että ei ole sellaista tilannetta, josta ei viribus unitis Jumalan avulla voisi selviytyä!
* * * * *
Kohta häitten jälkeen herra Andrzej lähti uuteen sotaan, joka oli syttynyt valtakunnan itärajalla. Mutta Czarnieckin ja Sapiehan loistavat voitot Chowanskista ja Dolgorukista sekä hetmanien voitot Szeremetistä lopettivat sodan lyhyeen. Silloin Kmicic niitettyään uutta kunniaa palasi kotiin ja asettui pysyväisesti Wodoktyyn. Hän sai palkinnoksi kuninkaalta Upitan staarostakunnan ja eli korkeaan ikään hyvässä sovussa laudalaisten kanssa ja kaikkien kunnioittamana. Panettelijat (ja kenelläpä ei niitä olisi?) väittivät tosin, että hän kaikessa liiaksi totteli vaimoaan, mutta hän ei sitä hävennyt, vaan tunnusti itse, että hän aina kaikissa tärkeissä asioissa kysyi neuvoa vaimoltaan.