Toinen luodeista murskasi Rochin hevosen polven. Ratsu kohosi takajaloilleen, mutta lysähti sitten maahan ja turpa painui maata vastaan.
Kuningas olisi voinut sillä hetkellä hyökätä vainoojansa kimppuun ja iskeä häntä miekallaan, mutta parin sadan askelen päässä lähestyi muita puolalaisia ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas uudestaan painautui satulassaan eteenpäin ja lähti kiitämään nuolen nopeudella.
Roch vapautui hevosensa alta. Hetken hän katsoi tylsästi pois kiitävää kuningasta, alkoi sitten huojua kuin juopunut, istuutui tien viereen ja alkoi murista kuin karhu.
Mutta kuningas kiiti yhä kauempana ja katosi lopulta kokonaan näkyvistä.
Huutaen ja hihkuen lähestyivät toverit Rochia. Yhdellä heistä oli kuninkaan kukkaro, toisella oli kädessään kuninkaan hattu, jonka mustat kamelinkurjen sulat olivat kiinni timanttisoljessa.
— Nämä ovat sinun, toveri! Olet ne hyvin ansainnut! — huusi kumpikin.
Toiset taas huusivat:
— Tiedätkö, ketä ajoit takaa? Tiedätkö, kuka se oli? Se oli itse
Carolus!
— Tuo sapeli oli vähällä pelastaa koko valtakunnan yhdellä iskulla!
— Ota kukkaro!
— Ota hattu!