»Se on Norjan lippu!» huusi hän ja kohotti päätään, jonka tukka oli oljenkarvainen. »Tässä on Norjan lippu.»
Ylioppilaat, naiset ja tytöt nauroivat ja huusivat:
»Eläköön Norjan lippu — vive la Norvège!»
»Niin, eläköön, eläköön», huusi Harald melkein kirkumalla, ja neljä nuorta miestä riuhtaisi hänet penkiltä ja nosti hänet harteilleen ja kantoi hänet kastanjapuiden alle, samalla kuin he lauloivat ja koko parvi nauroi.
»Vive le drapeau de la Norvège!»
Mutta Harald hypähti alas ja juoksi eteenpäin lippu kädessään.
Joán oli noussut ja tuijottanut hulmuavaan lippuun. Sitten hän painoi päänsä ja kulki — suoraan paria ihmistä päin.
»Oletteko sokea?» kysyi toinen.
Mutta Joán ei kuullut ja kulki vain eteenpäin. Hän kääntyi käytäville, joilla ei ollut kulkijoita — vain muutamat työmiehet istuivat penkeillä ja puhalsivat paperossiensa sinistä sauhua siniseen ilmaan. Vaaleanvihreillä ruohonurmilla olivat puutarhurit jättäneet työnsä, ja pari palmua odotti valkoisissa jättiläissammioissaan joutuakseen istutetuiksi keväiseen multaan.
Ainoastaan eräs puutarhuri kulki vielä, mittaillen, ja kierteli muuatta palmuryhmää — väliin lähempää, väliin taas loitommalta, punniten silmillään puitten valoja ja varjoja. Hän tervehti Joánia. Joán oli oppinut rakastamaan kaikkia puita. Ne seisoivat niin hiljaa. Ne ottivat vastaan aurinkoa ja ottivat vastaan räntää ja olivat hiljaisia. Joán keskusteli niiden vaalijoiden kanssa ja tunsi heidät kaikki.