Puutarhuri seisoi ja katseli palmujaan.
»Mutta», sanoi hän, »tällaisia puita ei saisi siirtää siitä maaperästä, johonka ne kuuluvat. Kaikkien tulisi jäädä sinne, mistä ovat kotoisin.»
»Se on totta», sanoi Joán, ja jokin hänen äänessään sai nuoren puutarhurin kääntämään äkkiä silmänsä häneen:
»Mitä puita kasvaa herran isänmaassa?»
»Minun maani», sanoi Joán, »minun maani on niin kaukana täältä».
Ja puutarhuri tervehti häntä jälleen.
»Hyvästi, monsieur», sanoi hän.
Joán astui ulos portista, kulki kadun poikki ja nousi oppilaitoksen portaita. Luokkahuoneet olivat tyhjät, ja kiviportaat uhoivat vielä kylmää talven pitkän pakkasen jälkeen.
Seurusteluhuoneen ovi oli avoinna, ja hän näki Josef Aponyin istuvan erään naisen edessä, jonka harmaa laahus viisti lattiata.
Harald Nissen seisoi seuraavan kerroksen porrasaskelmalla.