Yht'äkkiä nauroi intialainen — lyhyesti, niinkuin Eurooppa oli häntä opettanut:
»Ei», sanoi hän, »te ette ymmärrä».
»Mutta», sanoi hän, ja hänen sieraimensa laajenivat ja värähtivät, »päivä on tuleva, jolloin te ymmärrätte, ja jolloin se jo on liian myöhäistä».
»Veljeskunta?» sanoi Joán. »Mitä tarkoitat sillä, ja missä se on?»
»Isänmaassamme», sanoi intialainen.
Ruhtinas kohotti kasvojaan, jotka olivat kuin pronssiin valetut, ja ne näyttivät ikivanhan pronssirahan kuvalta.
»Intia», sanoi hän, »on vain kotipaikkani. Isänmaani on Aasia.»
»Aasia?»
Intialainen ei sitä kuullut. Mutta hän tuijotti suihkukaivon virtaavaa vettä, puhuen hitaasti, ja hänen huulensa kaartuivat valkeitten hampaitten päällitse:
»Me olimme vanhat. Vain Jumala on vanhempi. Välinpitämättöminä, niinkuin vanhat ovat, me näimme valkoiset muurahaiset emmekä liikahtaneetkaan. Kymmenen vuosituhatta on pitkä ajanjakso, ja meidän päivämme ei ollut tullut. Valkoiset ottivat vainiomme, ja temppeleillemme kynnyksillä he pilkkasivat Aasian pitkämielistä Jumalaa, ja hartiamme köyristyivät rauta-ikeitten painosta. Mutta me emme liikahtaneetkaan. Ja he ajoivat leijonia metsissämme ja hävittivät elefantit sukupuuttoon suopungeillaan, mutta niiden veren huutoa emme totelleet, vaikka ne olivat meille pyhiä. Sillä päivä ei ollut koittanut.»