Ja tempaisten äkkiä kädet taskuista ja kohottaen ne, kuten magnaatit huutaessaan eljeniä, hän sanoi:
»Ujházyilla ei ole mitään äidinkieltä.»
»Scheint so», sanoi luutnantti.
Joán ei ollut ymmärtänyt.
»Kreivi Aponyi», sanoi opettaja, »käsitelkää te ainetta».
Ja Joán kuuli Aponyin puhuvan, ja heränneenä, ymmärtäen kaiken hän näki yht'äkkiä, selvinä kuvasarjoina, jotka tuupertuivat toistensa päällitse ja liukuivat kankaalle ja punoutuivat yhteen — näki koko elämänsä, äidin ja Anen. He istuivat paikoillaan hämärässä. »Mitä hän sanoo, mitä hän sanoo?» sanoi Ane eikä ymmärtänyt. Ja Hana, valkeana, verestävin silmin, tarttui hänen päähänsä ja sanoi: »En ymmärrä» — kun hän tahtoi puhua Hanan serbiaa. Ja Mademoiselle huusi olkansa yli, juostessaan pitkin ojanviertä: »Puhu niin että sitä ymmärtää.» Ja herra Christopulos kohotti silmänsä kirjasta: »Puhutko sinä unkaria? Puhu englantia, niin että minä ymmärrän.» Marinka, voi kuinka hän nauroi! »Mitenkä hän murtaakaan ruteeniksi», oli hän sanonut. Romaanialaiset nauroivat, kaulatusten, kun Joán selitti ja selitti, tahtoi selittää romaaniaksi. Ja Josef nauroi, kädet puuskassa: »Oletko sinä unkarilainen, joka puhut noin?» sanoi hän. Kaikki nauroivat Orsówassa, kaupoissa ja muualla, kun hän puhui serbiaa… aivan kuin ketjussa nauroivat kaikki, kasvot lähekkäin, suut lähekkäin, hampaat lähekkäin…
Sillä hänen kielensä ei ollut heidän. He nauroivat, kokit ja Josef ja Marinka, serbialaiset ja romaanialaiset ja ruteenilaiset ja hattuniekka kylänvouti.
Ja Ane ja äiti.
Sillä hän ei osannut heidän kieltään.
Hänellä ei ollut mitään omaa kieltä.