Mutta äkkiä hän sanoi ja nyökäytti päätään:
»Se on totta. Hänen tahtonsa on ne veistänyt.»
Henry Collyett oli avannut ruokasalin oven.
»Mutta hän on liiaksi pyntätty», sanoi hän. Ja lisäsi, ajatukset harhaillen, korvissaan Joánin viimeisten sanojen äänenpaino:
»Kuinka te sentään ihailette häntä!»
Hymyily häivähti Joánin kasvoilla, tai ehkä ne vain vavahtivat.
»Niin», sanoi hän. Ja he istuutuivat.
Joán loi katseen yli tyhjien pöytien ja taivutti päätään herra Bizot’lle, joka istui eräässä nurkassa vaimonsa vieressä. Säveltäjä, joka jo kymmenisen minuuttia oli odottanut ruokaa, sanoi äänellä, joka pihisi kurkkukatarrista, mikä oli ihmisiän aikana koottu kolmesta maanosasta:
»Niin, täällä sitä siis ollaan.»
Hänen liian iso päänsä heittelehti äkäisesti sen pienen vaatemytyn yllä, joka oli olevinaan hänen vartalonsa.