»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa jälleen.
Naiset ja herrat olivat kukin asettuneet asentoon.
Etumaisen pöydän ääressä istui nuori sellonsoittoja, joka oli kumartanut jakaukselle kammatun päänsä kuin Magdaleena, ja madame de Steinin suu ylöspäinkohotetuissa ja täyteläisissä kasvoissa oli avoin kuin traagillisen naamarin, samalla kuin hän kohotti vasenta kättään olkapäälle, ikäänkuin olisi työntänyt luotaan jotakin näkymätöntä huntua.
Mutta Jens Lund, jonka ateria vielä oli kesken, oli joutunut kuin sattumalta keskelle kuvaa, kädet pullollaan olevissa taskuissa, ikäänkuin niissä molemmissa olisi ollut pommi.
»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa ja kumartui jälleen, nähdäkseen peilistä.
Austraalialainen, jonka heikkouksiin kuului saada säärensä valokuvatuiksi (reklaamilehdet puhuivat aina hänen urheiluharrastuksistaan), oli vihdoinkin saanut ne asetetuiksi tuolin selkämykselle.
»Mutta te, kreivi Ujházy», sanoi prinsessa innokkaasti — ja vaikeni äkkiä.
Joánia ei näkynyt. Vain hänen hartiansa. Ehkä hän ei tietänyt, että austraalialainen urheilija peitti hänet.
»No nyt», huusi prinsessa.
Kaikki hätkähtivät, kun valo leimahti, ja madame de Stein kirkaisi.