»Ei kai siellä olisi enää sijaa.»
Kaikki päivällispöydän keskustelukatkelmat sekautuivat toisiinsa Henry Collyettin vilkkaissa aivoissa. Ja jälleen ajatellen Jean Royta ja sitä mitä tämä oli sanonut eteläranskalaisista lauluista, jotka soivat hänen sisässään, hän sanoi:
»Mutta kerran saa Austraaliakin oman musiikkinsa… musiikki kasvaa maasta — maasta ihmisiin, eikö totta? Mutta siihen tarvitaan aikaa, sillä ihmisten täytyy asua kauan siellä.»
Henry Collyett katseli saappaitaan.
»Mutta», sanoi hän, »ennenkuin australialaiset sävelet kasvavat maasta, eivät australialaiset voi tulla oikeiksi musiikkitaiteilijoiksi — vai miten? Taikka ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan?»
Joán tuijotti ilmaan:
»Ymmärrän, Henry», sanoi hän liikahtamatta.
Australialainen löi kantansa yhteen.
»Mutta siitä huolimatta saattaa sentään tulla kuuluisaksi pianonsoittajaksi», sanoi hän.
Hän istui tuokion ja — päivällispöydän keskustelut yhä mielessä — sanoi: