»Uskotteko tähtiin?» hymyili Joán.
»Kuka osaa sanoa mihinkä uskoo? Sille, joka elää, ei kuolemaa ole olemassa. Mutta mitä sille on olemassa, joka on kuollut, voitteko sen sanoa, herra Ujházy, anteeksi, kreivi Ujházy? Olen lukenut, että maapallo on pienin maailmojen joukossa ja että jokainen tähti on maailma. Siellä on tilaa monille kuolleille, jotka tulevat pienestä maasta…»
»Ja kun te kerran olette kuollut», sanoi Joán ja puhui puolittain laulavin äänenpainoin, »annatteko silloin laivan lähteä päiväntasaajalle, jossa tuhkanne levitetään kuten pöly valtameren pinnalle?»
»En», sanoi Lund.
»Ettekö?»
»En» — ja Jens Lund punastui tahtomattaan sen merkillisen ristiriitaisuuden johdosta, jota hän vaistomaisesti, sielunsa pohjalla tunsi. »En, tahdon levätä äitini vieressä, ja hän lepää Langelannissa.»
Hymy oli häivähtänyt Joánin kasvoille.
»Tanskassa», sanoi hän.
Ja ehkäpä vapautuakseen omista ajatuksistaan hän sanoi vähän ajan kuluttua:
»Budapestin naiset ovat kauniita, herra Jens Lund.»