»Niin. Sinne, jossa tahdon soittaa — viimeksi.»
»Joán», sanoi Henry, eikä hän koskaan ennen ollut käyttänyt Joánin etunimeä.
Mutta Joán ei puhunut enää. Ja austraalialainenkin oli vaiti.
Hän istui hyvin suorana molempien vahakynttilöiden ääressä — aivan kuin vartiossa.
* * * * *
Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka nojasi Tanskan valtionrautateiden punaisiin patjoihin. Hänen säestäjänsä oli kysynyt jotakin.
»Mitä tahdotte?» sanoi hän.
Hänen päänsä oli raskas. Oli kuin hän näitä lakeita ja sateisia tienoita matkatessaan olisi uudelleen elänyt koko menneen elämänsä.
»Kohta olemme perillä», sanoi pikku pianisti joka täsmällisenä kuin kello järjesteli ja sulki matkalaukkuja nyt kuten aina ennenkin.
»Joko nyt?» sanoi Joán, ja näki asemayhdyskunnan ensimmäisen rakennuksen. »Missä meidän on soitettava täällä?»