»Nukutteko?» sanoi hän. »En tiedä miksi en saa unesta kiinni. Saanko istua tuokion täällä?»
»Kernaasti», vastasi Joán.
He eivät kuulleet mitään muuta kuin junan jyminää — nyt se kulki sillan yli, nyt yli lakeuden, nyt jonkin tuntemattoman kaupungin ohitse.
Joán ei liikahtanut. Keltaisen kynttilänvalon kajo lankesi hänen hiljaisille kasvoilleen.
»Minusta tuntuu», sanoi austraalialainen hiljaa, tuijottaen punaiseen kattoon, »että tämä päivä on ollut ihmeellinen. Eikä sentään ole mitään tapahtunut.»
Joán sanoi avaamatta silmiään:
»Mitä te sanotte tapahtumiseksi, Henry? Että uppoamme juninamme päivinemme virtaan taikka että joku rosvo ryöstää meiltä pankkiosoituksemme?»
Hän makasi hiljaa. Sitten hän sanoi ja avasi silmänsä:
»Nyt minä lähden Tanskaan.»
»Tanskaan?» sanoi Henry ja hätkähti.