I
1.
Joán Ujházy katseli junavaunun ikkunasta. Kuva pysyi samana. Junan lähtiessä jyskyttämään edelleen nosti asemamies maitoastiat ja saapasteli raskaasti tiehensä likaista asemasiltaa pitkin. Tuolla asui räätäli ja suutari, ja kelloseppä. Tämän ikkunassa riippui kello: niin, luodit olivat liikkeessä, mutta iso taulu oli tyhjä ja viisarit puuttuivat. Ja tuolla puuseppä. Hänen kylttinään oli musta arkku. Mutta savupiippu oli meijerin.
Ja tuolla taas painuivat puhelinlangat aivan peltoa myöten, jonka multa oli väritöntä. Ne riippuivat niin velttoina sateen painosta, aivan kuin niillä ei olisi ollut suuriakaan kerrottavana, paalusta paaluun, pylväästä pylvääseen, painuessaan maata kohden.
Joán Ujházy kertasi kertaamistaan, tapansa mukaan, nimitellen kaikkia näkemiänsä esineitä, äitinsä kielellä:
»Maa, maita, tasaista maata; talo, matala talo; kaksi lintua, kaksi harmaata lintua… ja sadetta.»
Ja äkkiä, etsien turvaa toisesta kielestä ja ojentaen molemmat kätensä ilmaan hän sanoi:
»Ah, la pluie, cette pluie morne!» [Oh, sadetta, tätä kolkkoa sadetta!]
Kääntäessään päätään hän näki vain Hans Haacken, joka istui nurkassa vastapäätä, valkeat pianistinkädet ristissä, tuijottaen pyöreillä silmillään suoraan eteensä — kuin näkyisi koti Brüxissä, leipurintytär, rakastettu, naapurintytär Brüxissä.
Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka oli hiukan liian pieni, ja tuijotti samoja seutuja: