»Maa, maita, tasaista maata. Kolme lintua — harmaita lintuja.»
Ajatuksissaan hän kertasi vielä kerran nuo tanskalaiset sanat — äitinsä kielen sanat. Kuinka omituista, hän oli saattanut unohtaa sen ja huomannut sen vasta sattumalta aamuisessa hotellilaskussa: 8/III, maaliskuun kahdeksantena.
Siellä kotona Ane oli jo ajanut kylään, niinkuin aina äidin syntymäpäivänä, kaikkine seppeleineen. Hän solmi ne vuokoista. Niitä kasvoi niin viljalti niityllä, sen mäenrinteen alla, jossa Dmeterillä oli viiniköynnöksensä. Ja kumaraisena ja raihnaisena hän oli ajanut kirkkotarhaan ja istunut pienellä rautapenkillä, muurin vieressä, vaakunakilven alla, laulaen virsiään haudan yli. Ane osasi kaksi virttä. Niissä ei ollut säveltä eikä melodiaa. Mutta Ane istui paikoillaan, liikahtamatta, nojaten muuriin ja laulaen laulamistaan:
Jouluyö, juhlayö, lauluin helkkyy tähtivyö; enkel-äänen kuuli sen muinoin parvi paimenten. Iäti laulu se soi, iäti laulu se soi.
Kun Joán oli lapsi, istui hän aina Anen vieressä penkillä. Hänestä Anen laulu kuului melkein kuin Nikin ulvonta, venäläisen vinttikoiran, joka kuoli siksi, että sen oli niin vilu talvisin.
Ruteenilaiset tytöt, jotka pesivät pyykkiä kaupungin kaivolla, tirkistelivät Anea matalan muurin ylitse, ja tullinhoitajan romaanialainen rouva, joka vetelehti ikkunassaan ja nojasi paljaita käsivarsiaan nuhjaantuneisiin ikkunapatjoihin, nauroi unkarilaisille santarmeille.
Mutta Ane lauloi, puristaen kätensä nyrkkiin, toisen virren, taikka sehän ei ollut mikään virsi, toisen laulun, jonka hän osasi — haudan yli.
On maa niin armainen, sen pyökkirantaa kaartain käy aalto suolainen, käy aalto suolainen. Maa kumpujen ja laaksojen on meidän vanha Tanska, ja se on Frejan maa, ja se on Frejan maa.
Ruteenilaiset tytöt koputtivat nauraen kurikoillaan muuriin niin että kaikui, mutta Ane ei sitä kuullut.
Maa kumpujen ja laaksojen
on meidän vanha Tanska…