Tytöt riemuitsivat ja koputtivat kurikoillaan ja rallattivat ja nauroivat, laulaen omalla kielellään:
Niin Veetu vei Susannan,
Susannan, Susannan,
Susannan valkopovisen,
Susannan.
He taputtivat käsiään ja osoittivat sormillaan:
Susannan, Susannan,
Susannan valkopovisen.
»Laula mukana, laula mukana!» huusivat tytöt muurilta, jonka puoliväliin he olivat kiivenneet, ja irvistelevät santarmit yhtyivät heidän lauluunsa, niin että Anen ääntä ei kuulunut, ja he taputtivat käsiään:
Kun yhden nai,
hän kaksi sai:
Susannan lempiväisen,
Susannan.
Anen käsi lepäsi Joánin hiuksilla. Kyynelet valuivat viljalti pitkin hänen poskiaan — oli kuin hänen kasvoissaan olisi ollut uurteita, joita pitkin kyynelet voivat valua — ja hän lauloi:
Ja se on Frejan maa,
ja se on Frejan maa.
Ane vaikeni, ja tytöt olivat lörpötellen palanneet kaivolleen, ja pimeä tuli niin äkkiä, että näytti kuin tumma vaate olisi nostettu virrasta.
»Mennään nyt», sanoi Ane, »sillä nyt ei rouva sitä unhota».