»Mitä äiti ei unhota?» kysyi Joán.
Mutta Ane ei vastannut.
»Tule nyt», sanoi hän, kuljettaen Joánia hautojen välitse, niin että pojan jalat viistivät helmiseppeleitä.
He ajoivat takaisin »hoviin». Ane ei puhunut mitään, ja Joáninhan täytyi huutaa niin kovalla äänellä, jos hän tahtoi jutella Anen kanssa. Oli kuin Ane olisi menettänyt kuulonsa, eikä hän voinut seurata, mitä nuo vieraat ihmiset sanoivat — sen jälkeen kuin äiti oli kuollut.
Mutta kotona seisoi englantilainen kotiopettajatar kiviportailla pilarien välissä ja torui, kun he palasivat liian myöhään…
… Joán Ujházy oli jälleen kääntänyt romaanialaista päätään. Istuessaan noin, silmät ummessa, hän saattoi niin selvästi nähdä äitinsä — sellaisena kuin tämä oli istunut matalalla tuolillaan, Dmeterin rinteellä, auringossa, viiniköynnösten välissä. Hänen kasvonsa olivat niin pienet, ja hiukset valuivat ohimoille aivan kuin vanhoissa kuvissa, ja Ane ja Joán istuivat hänen jalkojensa juuressa.
Joán nojasi tuoliin päätään, ja äiti silitti sitä hiljaa kädellään — äidillä oli niin paljon sormuksia sormissaan, eikä hän koskaan katsellut niitä —:
»Kuinka paksut hiukset hänellä onkaan», sanoi hän.
»Unkarilaiset hiukset», sanoi Ane.
»Niin», vastasi äiti, ja hänen kätensä jäi lepäämään Joánin päälaelle.