Joán oli noussut pystyyn; vailla ajatuksia, pelokkaana kuin öisin, herätessään pimeässä, hiipi hän sisään ja katseli kuollutta äitiä — ovenraosta.
Sitten tuli isä ja työnsi Marinkan syrjään ja puutarhurin, joka oli juossut sisään, ja Ignázin.
Hän nosti äidin käsivarsilleen, korkealle, ja kantoi sisään.
Talossa oli hiljaista. Makuuhuoneessa naulasi Ane valkeita lakanoita seinälle. Silloin tällöin hän kiipesi alas portaikkoa ja katseli kuollutta. Luomet olivat kohonneet ja paljastivat särkyneet silmät.
Ane meni huoneeseensa ja avasi arkkunsa. Hän otti esiin pari vanhaa killinkiä. Ne olivat Fredrik seitsemännen ajoilta. Molempiin oli kaiverrettu reikä.
Kun Ane sai ne käteensä, alkoi hän itkeä.
Sitten hän meni jälleen kuolleen luo ja lukitsi oven. Ja itkien, niin että kyynelet valuivat ruumiin valkeille käsille, hän pani rahat kuolleen silmäluomille.
Joán, jota kukaan ei huomannut, istui Hanan luona. Keittiössä oli hiljaista, niinkuin ei syötäisi sinä päivänä.
»Hana», kuiskasi Joán.
»Pikku herra.»