Berliniläinen meni.
Mutta kansanlaulut — joita hän niin usein oli soittanut Erikin kanssa yhdessä, osaisikohan hän ne vielä? Hän tempasi viulukotelon auki ja otti esiin viulun, ja käyrä liiti yli kielien… ne olivat hänen äitinsä lauluja.
Ovi oli avautunut hänen kuulemattaan.
Tuo iso, paksu mies, joka äkkiä seisoi huoneessa, oli Erik…
»Joán!»
»Sinun kunniaksesi!» sanoi Joán ja heilautti käyräänsä, niin että »Lennä, lennä lintuseni» helähti kieliltä ja Holstein jäi seisomaan, molemmat käsivarret ojennettuina.
»Sinä olet sama kuin ennenkin», sanoi hän ja oli jälleen vaiti eikä liikahtanutkaan.
Joán jatkoi hetkisen soittamistaan, samalla kuin Holstein sanoi hiukan värähtävällä äänellä:
»Kuinka oletkaan tapaisesi.»
Mutta Joán lennätti viulun menemään ja kietoi käsivartensa Holsteinin ympäri.