»Mutta kylläpä sinä olet lihonnut», sanoi hän ja suuteli Erik Holsteinia molemmille poskille »Kuinka hauskaa, hauskaa on nähdä sinut jälleen!»
»Totta tosiaan», sanoi Holstein.
Ja äkkiä he seisoivat tuokion verran vaiti ja hämmentyneinä, aivan kuin heillä olisi ollut liian paljon sanottavaa toisilleen, tahi ei mitään sanottavaa.
»Mutta istu nyt sentään», sanoi Joán, »vaikka minulla onkin kiire. — Ajatteles, että siitä on kolmetoista vuotta, kun olemme nähneet toisemme», sanoi hän vetäessään hännystakkia ylleen.
Ja he alkoivat puhua nopeaan, aivan kuin peittääkseen yhteistä hämmennystään. He kysyivät »Muistatko?» ja vastasivat »Muistatko?» — ja olivat molemmat vaiti, kunnes Joán sanoi:
»Mutta nythän sinä olet naimisissa.»
»Niin olen», sanoi Holstein ja katseli polviaan.
»Ja kenen kanssa sitten?» sanoi Joán ja nauroi.
»Serkkuni», sanoi Holstein.
»Saanko minäkin nähdä hänet?» kysyi Joán, joka oli tarttunut viuluun.
Käyrä kosketti kieliä.