»Mennä puhelimeen. Noiden ihmisten on päästävä mukaan», sanoi Joán.
Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta jäivät seisomaan ja hymyilivät, kun Joán kulki lattian poikki toiseen huoneeseen. Sitten kaikki alkoivat jälleen puhella, Joánista, melkein kilpaa.
»Hän on vasta suurenmoinen», sanoi sinipuseroinen nainen ja vei kädet lanteilleen, samalla kuin lääkärinrouva tunkeutui kandidaatti Ussingin luo ja sanoi, suoraan päin tämän parrattomia kasvoja:
»Minä tahdoin koko ajan, että Musiikkiyhdistys olisi järjestänyt konsertin. Rakas kandidaatti, hänen kasvonsahan ovat musiikkia täynnä.»
Kansanopistonjohtaja, joka seisoi kahden kookkaan miehen välissä, joiden mustat verkakaulukset olivat napitetut leukaa myöten, sanoi:
»Hän ääntää todellakin hyvin kauniisti äidinkieltään.»
Mutta Larsen, joka hikisenä juoksi ympäri, miehestä toiseen, sanoi kaupanhoitajalle:
»Hän on jumaliste verraton, vai kuinka, Petersen?»
Kaupanhoitaja Petersen ei vastannut (hän seisoi niin, että saattoi silmillään seurata Joánia ja Gerda-neitiä, jotka kulkivat huoneitten läpi), mutta eräs pieni nainen hänen vieressään painoi yhteenpuristetut kätensä poskilleen ja sanoi:
»Ah niin, tänään on niin ihanaa… on kuin ilmassa olisi juhlaa.» Ja kun kauppias Johansen kulki hänen ohitseen, tarttui hän tätä käsivarteen ja sanoi puoliääneen ja hyvin nopeasti: