»Niin tulenkin.»
»Miksi sinä oikeastaan muutit pukua?» sanoi rouva Jespersen, samalla kuin hänen ajatuksensa tekivät hyppäyksen. »Sehän meni vallan suurenmoisesti, tyttöseni.»
»Todellako?» sanoi Gerda ja lisäsi (ja sanoi mitä oli ajatellut, ainoan ajatuksen, mitä oli ajatellut näinä kolmenakymmenenä minuuttina):
»Hän lähti niin äkkiä…»
»Gerda kulta», sanoi rouva Jespersen, ja nyt he kulkivat pitkin keskikäytävää, »niin käy aina, kun heissä herää taiteilija…»
Ja kun he istuutuivat, Gerda-neiti isänsä viereen, kuiskasi rouva
Jespersen, joka oli luonut silmäyksen ympäri salin:
»He ovat täällä kaikki — vieläpä rouva Raabelin kananpojatkin.»
»Sytytämmekö?» toisti tuo outoliivinen herra.
»Sytyttäkää», sanoi Joán, kääntymättä. — »Kuinka kalpea hän on.»
»Hän on suloinen», sanoi Holstein, ja äänenpainolla, aivan kuin olisi hämmästyksekseen punninnut Johansenin perheen ihmeellisyyksiä, lisäsi hän: »Ja sopii jumaliste pukuunsa.»