Kaikki oli ohi. Hänen kohtalonsa oli ollut hänen käsissään.
Huoneessa näyttämön takana oli hän heittäytynyt tuolille.
Erik seisoi hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat.
»Onko sinusta tullut niin suuri?» sanoi hän, ja silmäripsissä riippui pari kyyneltä.
»On», sanoi Joán, »tänä iltana soitin voittaakseni».
»Huutavatko ne eläköötä?» sanoi hän hymyillen väsymyksestä, melkein kuin pieni lapsi.
Salissa jymisytettiin ja huudettiin ja tömistettiin jalkoja.
»Esiin, esiin», huusi Haacke.
Joán seisoi lavalla.
Tuolla istui hän — kuin ennen, aivan kuin ei olisi ollut liikahtanutkaan, pää painuneena. Ei, hansikkaat hän oli riisunut käsistään. Paljaat kädet olivat ristissä. Ne olivat yhtä kalpeat kuin hänen kasvonsa — hänen pienet kasvonsa.