Joán katseli yhä mustaa virtaa suurilla silmillään. Sitten hän sanoi äkkiä:
»Isä, virta on aivan kuin vaate siellä ullakolla.»
»Mikä vaate?»
Mutta Joán ei vastannut. Oli kuin hän äkkiä olisi pelästynyt tai niinkuin häntä olisi suudeltu. Sillä vaate ullakolla tarkoitti niitä isoja kangaspakkoja, jotka levitettiin lattioille ja portaille sinä päivänä kun äiti oli kuollut ja hänet kannettiin ulos — etumaisena oli kulkenut Ignáz, heidän kantaessaan äidin valkeata arkkua.
»Tule», sanoi isä, »nyt palaamme kotiin».
He jättivät linnan. Mutta Joán ajatteli jälleen Orsówan Simonia, johon isä ei ollut katsahtanutkaan.
Heidän saapuessaan kotiin sai Joán nuorimmalta kokilta kaksi sokeripalaa »Capricea» varten. Hän hiipi ikkunoiden alitse talliin, jossa »Caprice» sai sokerin.
»Me näimme Simonin», sanoi Joán.
»Vai niin», sanoi Josef, »onko hän nyt taas liikkeellä kirjavine kamssuineen. No niin, täällä saarella tarvitsevat kyllä tytöt, senkin lutkat, esiliinoja vatsojansa peitoksi.»
Joán seisoi hetkisen.