»Hyvästi», sanoi Joán Gerda-neidille ja otti tätä kiinteästi kädestä.
»Hyvästi.»
»Kas niin, Erik», sanoi Joán, »alamme siis Hanan laululla».
»Tahdon istua tuolla», sanoi Erik ja riensi soittokoneen ääreen.
Olisi voinut kuulla höyhenen putoavan ilmassa, esiripun noustessa.
Mutta Joán alkoi heti. Hellävaroen kaikui Hanan laulu salissa, viulunäänien kantamana, ja Erik Holsteinista tuntui, että hänen sormensa kävivät pehmeämmiksi koskettimilla. Ja sitten tuli Josefin laulu, Talli-Josefin, ja sen jälkeen herra Christopuloksen hauraat melodiat, aivan niinkuin ne kerran olivat sointuneet hämärissä, ja viininkorjuulaulu, viininkorjuulaulu mäen rinteeltä, missä hänen äitinsä oli tapa istua, aivan viiniköynnösten alla, tuijottaen yli virran:
Sana vain luopi rintaan hurman. Sana vain, mulle toi se turman. Sana vain.
Viulu lauloi aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä hento ääni:
Sana vain itkemähän saapi. Sana vain…
Herra Hans Haacke oli noussut nojatuolistaan.