»Kyllä vain, jumaliste», sanoi Erik, syöksyi alas portaita ja kulautti kurkkuunsa viimeisen-edellisen samppanjapisaran, samalla kuin ovi aukaistiin ja rouva Jespersen tuli sisään, miehensä seuraamana.
»Saako miehenikin teitä kiittää?» sanoi hän.
»Hän tekee sen lyhyesti.»
»Niin», sanoi pastori, »kiitos», ja hän puristi ensin Joánin kättä.
»Mutta niin ette te soitakaan joka päivä.»
»En, herra pastori, se on totta», sanoi Joán, »sitä en tee».
»Kiitos, pikku Gerda», sanoi pappi ja puristi hänenkin kättään, samalla kuin rouva Raabel, joka oli nähnyt taiteilijahuoneen oven avoimena, luiskahti sisään, kuumeisen innostuksen puna poskipäillään, ja sanoi, hiukan kostein suupielin:
»Se oli sitä mitä odotimmekin, suuren maailman taidetta… suuren maailman taidetta», ja hän piteli Joánin molempia käsiä liian pitkän ajan käsissään.
Tohtori oli tullut perässä, ja kauppias piteli ovea kansanopistonjohtajalle ja herra ja rouva Laarentzenille. Koko huone täyttyi, ja kaikki kiittelivät.
»Se oli ihana hetki», sanoi johtaja, »tanskalaiset sävelet tekivät hyvää. Nehän ovat sentään meitä lähinnä.»
»Niin, ne olivat sydänsointuja», sanoi rouva Laarentzen.