Ane aukaisi oven ja tarttui Joánin käsivarteen ja melkein laahasi hänet mukanaan, pitkää käytävää myöten Joánin huoneeseen.
»Ja mikä siinä on, minähän olen kieltänyt ettet saa juosta ja rännätä niin että toinen saa istua henki kurkussa. Sietäisit vitsaa, kun rillaat noitten helvetin penikoitten kanss', jotka ovat Isän Jumalan kirous… Sukat jalasta, olenhan sen sanonut. Kun rouva näkis sen rapakon, jossa me vaellamme täällä… Sukat jalasta, olenhan sen sanonut, mutta rouva pääsi kotiin Isän Jumalan luo, ja se olikin viisainta… sillä tämä on kirouksen maa ja ruton pesä, niinkuin kirjoitettu on. Mutta rouva meni kotiin Jeesuksen rauhaan, ota sukat jalastas.»
Äkkiä hän puhkesi itkuun ja polvistui vuoteen luo.
»Ja meidän toisten pitää jäädä tänne. Ja mitä sitä voi tehdä? Ei yhtään mitään, ja ihminen on luontokappale Jumalan viheriäisen maan päällä eikä voi muuta kuin rukoilla… Josse, pikku Josse, ymmärrätkö mitä minä sanon…»
»Ymmärrän», kuiskasi Joán, »ymmärrän».
Hän itki itsekin, pelosta ja kauhusta, niin että kyynelet valuivat hänen poskilleen.
»Ei, ei, et sinä ymmärrä» — ja Ane itki äänekkäämmin — »hän ei ymmärrä äidin kieltä».
»Äidin kieltä, äidin kieltä», kertasi hän yhä.
Ja hän kertasi vieraita sanoja, sekoittaen yhteen serbiaa ja unkarinkieltä ja romaaniaa ja ruteenilaisten pesijättärien haukkumasanoja. Ja jälleen hän puhui tanskaa, kiroten kaikkia, sekä pakanoita että juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka ottivat häneltä Jossen, hänen Jossensa.
»Minkä sille taitaa, minkä sille taitaa, yksinäinen ihminen, joka on jätetty yksin maan päälle.»