Ane puhui kuin kirja, hän, joka ei koskaan puhunut, ja hän sekoitti sanoihinsa raamatun kieltä, raamatun, joka oli ainoa mitä hän luki.
Hän kietoi Joánin peitteisiin ja vaali ja hoivaili häntä ja itki jälleen rouvaa, joka oli taivaassaan.
»Ja me, me jotka olemme täällä vaivassa», sanoi hän.
Joán ei nukkunut. Värähtelevien silmäripsiensä lomitse hän tuijotti Aneen, joka istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Ane pani lasit nenälleen ja otti ne jälleen pois, ja hänen oli vaikea nähdä sanoja, sillä silmiä hämärsi:
»Sentähden niinkuin tulen hehku korren kuluttaa, ja liekki sivaltaa akanat pois: aivan niin pitää heidän juurensa mätänemän, ja heidän vesansa hajoaman pois niinkuin tomu; sillä he katsovat Herran Zebaothin lain ylön, ja pilkkaavat Israelin pyhät sanat.»
Ane luki kovemmalla äänellä ja selaili suurta kirjaa, jossa oli niin monta punaista ja valkeata nauhaa merkkeinä.
»Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sanoo Herra, äläkä pelkää, Israel, sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta ja siemenesi vankeutesi maasta, ja Jaakob on tuleva takaisin ja asuva rauhassa, eikä kenkään ole häntä ahdistava.»
Anen itku oli tyyntynyt, ja hän oli ristinnyt kätensä.
»Oi Herra Jumalani, oi Herra Jumalani», sanoi hän.
Joán nukahti. Mutta hänen ruumiinsa nytkähteli vielä unessakin.