… Mutta kun isä oli uudelleen lähtenyt matkalle, soudatti Mademoiselle itsensä virran poikki Orsówaan, ja Joán oli mukana, ja he kävivät kaikkien Mademoisellen ystävättärien luona. Useimmiten he kävivät komendantin rouvan luona, jonka hameet valuivat niin pitkinä lattialle ja jolla oli keltainen tukka ja isot punaiset läikät poskilla. Joán istui ikkunassa, nojaten päätä käsiinsä, ja katseli kaikkia sotilaita, jotka olivat valkeita ja keltaisia ja punaisia ja joilla oli paljon kultaa.
Komendantin poika, joka oli punatukkainen, seisoi hänen vieressään.
Hänellä oli terävät kynnet, jotka hän salaa painoi Joánin sääriin.
Rouva ja neiti istuivat heidän takanaan isoissa tuoleissa — mutta päällinen oli repaleinen — ja he nauroivat ja kuiskailivat ja joivat pienistä laseista ja istuivat niin lähellä tulta, että se poltti heitä. Heille tuotiin myös leivoksia, joissa oli paljon korintteja, ja rouva kehoitti Joánia tulemaan lähemmä ja syömään niitä heidän kanssaan.
»C'est bon ça, c'est bon» [Kas tämä maistuu hyvältä], sanoi hän ja tunki kakkua Joánin suuhun.
»Ah, qu'il est beau, le petit Sans-patrie» [Voi kuinka kaunis tuo pieni isänmaaton on], sanoi rouva ja syleili häntä paljailla käsivarsillaan, joita Joán pelkäsi.
Ja Joán meni takaisin ikkunaan ja katseli sotamiehiä, jotka lakkaamatta marssivat edestakaisin.
»Uh», sanoi komendantin rouva omalle pitkäkoipiselle jälkeläiselleen, »siirrä pois tuo teerenpilkkuinen naamasi».
Ja poika palasi ikkunan ääreen.
Mutta väliin he kävivät Marinkan luona, joka asui torin toisella puolen. Hänen ikkunansa olivat Orsówan suurimmat, ja niihin oli asetettu viheriäkantaisia ananas-hedelmiä ja lasimaljoja ja valkeita pulloja. Mutta sali oli täynnä upseereja, jotka joivat teetä ja joiden kanssa Mademoiselle jutteli. Teetä tarjoili kaksi neitiä, joiden kasvot olivat hyvin valkeat ja joita upseerit suutelivat.
Mutta Marinka oli saanut mustat kulmakarvat ja seisoi itse valkean tarjoilupöydän takana, joka oli täynnä hopeamaljakoita ja pieniä, hopeajaloilla seisovia tynnyreitä, ja kaikki kimalsi.