Rouva Jespersen katseli yhä taivasta:
»Voiko ihmisiä tehdä onnellisiksi?»
Muudan mies, joka kulki heidän perässään, livahti hiukan ontuen heidän ohitseen.
»Niin, minä menen teille, neiti Johansen», sanoi hän, »tulen kutsumatta. Mutta isänne luo, sen tiedän, olen aina tervetullut.»
»Niin», sanoi Gerda, joka oli hätkähtänyt, »nyt mekin tulemme».
Ontuva kulki edelleen, Johansenin portille.
»Kuka hän oli?» kysyi Joán, seuraten katseellaan vinoselkäistä miestä.
»Maisteri», vastasi Gerda kulkien nopeaan, »hänellä on talo täällä».
Mutta Joán sanoi, katsahtaen Johansenin ikkunaruutuihin:
»Kunpa siellä ei olisi niin monta!»