»Niin», sanoi rouva Raabel.
»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä harrastuksia».
»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli istuutunut sen ääreen).
»Ja sittenhän meillä on Musiikkiyhdistys, joka minun onnistui perustaa, myöskin mieheni vuoksi, sillä aika on vaikea lääkäreille, ja siihen uhraan työni. Niin, paha kyllä, emmehän me — tänä iltana, emme uskaltaneet, ovathan olosuhteet pienet ja sitäpaitsi, senhän voi sanoa, pikku neiti Johansenin ei ollut tarvis mitään uskaltaa. Kun he panevat jotakin alkuun, niin monet, valitettavasti, ovat mielestään pakotetut menemään mukaan — sehän riippuu olosuhteista — siellä, missä rahakaappi seisoo ja minne panttisitoumukset keräytyvät, siellä on valta, vaikka toisella voikin ehkä olla halua ja lahjoja…»
Rouva Raabelin ääni oli käynyt hieman terävämmäksi.
»Minä puhun ja puhun», sanoi hän, ja hänen äänensävynsä vaihtui, »ja pidätän teitä ja herätän kai vain kateutta, sen vuoksi että suuri mies ja päivän sankari» (ja rouva Raabel puristi liikutettuna ja kaikkien nähden Joánin molempia käsiä) »suvaitsee minua kuunnella… Mutta, ymmärrättehän: kun täytyy elää täällä, saattaa mieli janota ymmärtämystä…»
»Niin», sanoi hän siirtyen jälleen uuteen asiaan, »juuri siksi, että ymmärtämystä puuttuu, valtaa väsymys usein mielen yhdistyksessä… sillä siinä, missä kukaan ei ymmärrä arvoja, tarkoitan todellisia musiikkiarvoja, te kyllä käsitätte minut, on vaikeata saada mitään kannatusta. Ja tällä paikkakunnalla — kansanopistosta ja sieltä — ei meillä ole mitään odotettavaa. Olettehan kuullut heidän lauluaan — älkäämme puhukokaan siitä… se on heidän harrastustaan» (tohtorinrouva Raabel tuntui piirtävän käsinmaalatulla viuhkallaan paksun rajaviivan ilmaan) »ja kaikki mikä ei ole Hartmannia on pahasta. Rakas mestari, voittehan ymmärtää, rakastaa Wagneria ja elää henkilöitten parissa, jotka eivät ole ehtineet Beethoveniin!»
Joán oli nojautunut ovipieleen. Erik istui vielä pianon ääressä, ja
Gerda seisoi sen luona, »Weyse»-vihkonen kädessään.
Rouva Raabel, joka oli ollut vaiti tuokion verran, sanoi.
»Niin sitä jää istumaan lahjoineen… jää istumaan lahjoineen ja kuivettuu…»