Erik alkoi soittaa. Se oli laulu Aage-ritarista, ja veri huuhtoi äkkiä rouva Raabelin poskiluita.
»Ja tänä iltana, mestari, sitä en edes kiellä, vapisivat sormeni, kun hovijahtimestari alkoi soittaa. Sehän oli sangen sievää, ja ehkei sitä voinut vaaliakaan muuta. Mutta hänen kätensähän ovat heikot… vaikkakin ehkä kreivi Holsteinilla saattaa olla joitakin lahjoja — on ollut…»
Erik jatkoi soittoaan:
Ja kihlas kauniin Elsen,
tuon neidon suloisen.
»Mutta minä ajattelin, ymmärrättehän minut, mestari, minä ajattelin: jospa tuo ilo yhden ainoan kerran olisi tullut minun osakseni…»
Joán oli astunut kolme askelta.
Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.
Rouva Raabel oli äkkiä huomannut Joánin katseen, joka suuntautui soittokonetta päin, ja varmaankin ymmärtänyt väärin Joánin hymyn, sillä hän alkoi puhua hovijahtimestarista, joka aina hämmästeli terävästi yhdistystä ja hänen Beethoveniaan.
»Niin», sanoi hän, hymyillen yhteisymmärryksen hymyä, »tässä maassa on paljon uneksijoita, ja kun he puolittain heräävät unelmistaan, hierovat he silmiään ja ovat arvostelijoita».
»Niin, tietysti on rouvasta tullut arvostelija» sanoi Joán äkkiä, mennen menojaan, ja rouva Raabel jäi seisomaan pää heiluen, aivan kuin olisi saanut vettä päin kasvojaan.