Sisähuoneissa ihmiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin. Kansanopistonjohtaja, joka oli seisonut ja puhunut rouva Laarentzenin ja noiden kahden eteläjyllantilaisen vaimon kanssa, istuutui Ane-tädin tuoliin — korkeaan nojatuoliin, jossa istuinpatja oli heinillä täytetty ja päällinen taidekudontaa — ja sanoi:
»Niin, tämä on oikein minun tuolini. Me ja meikäläiset pidämme eniten kovasta istuimesta.»
Ja hän puhui siitä iloisesta edistyksestä, joka voitiin panna merkille meidän veistokoulussamme.
»Niin», sanoi hän, »me käymme eteenpäin vain askel askelelta, mutta honkapuumme ja vanhat mallimme pääsevät jälleen kunniaan. Me voimme nyt jo iloksemme ajatella, että monet kodit, kodit ja talot ylt’ympäri maata, käyttävät kauniita talousastioitamme — ja se muistuttaa kaikkia, siinähän onkin asian ydin — muistuttaa kaikkia kutsumuksesta sinänsä, ja kiinnittää heitä yhä lähemmä siihen…»
Joán oli ehtinyt rouva Laarenzenin ohi, kun pastori Jespersen pysähdytti hänet.
»Kas vain, olettehan päässyt irti», sanoi pappi. »Vaimoni lähetti minut muuten vapauttamaan teitä 'lahjasta'.»
Joán hymyili, ehkäpä hiukan hajamielisesti, mutta äkkiä hän sanoi ja suuntasi kulkunsa erääseen ikkunasyvennykseen:
»Kuinka rakastettava teidän rouvanne onkaan — ja kuinka hyvä, että hän on ollut Gerda-neidin tukena.»
Kappalainen silmäsi häntä hetkisen.
»Niin», sanoi hän, »nuo kaksi auttavat toinen toistaan. Ihmiset tarvitsevat kyllä toistensa apua, kreivi Ujházy. Täällä ainakin on tarpeeksi kantamista — ja ellei meitä olisi kaksi, vaimoni ja minä, sitä kantamassa, olisin kai jo aikoja sitten hakenut toista paikkaa. Mutta kun on kaksi kantamassa, niin kestää paremmin. Sehän on niin suuri siunaus.»