»Niinpä mahtaa olla», sanoi Joán matalalla äänellä.
»Jakaminen merkitsee rauhan saavuttamista», jatkoi pappi.
»Niin», sanoi Joán ja aikoi jälleen mennä — sinne, kun samassa tuo lyhykäinen ontuva mies tunki päänsä hänen ja papin väliin.
»Mistä herrat puhuvat?» sanoi hän kurnuttaen kolmesti.
»Elämän huolista, herra maisteri.»
»Huu», sanoi maisteri, »aine on rikas ja näillä mailla monipuolinen. Mutta vierasta varten ei se ole. Herra Ujházy, teidän on säilytettävä matkailijavaikutelmanne, nimittäin Tanskan laidunmaat ja kansansivistys… Mutta ehkäpä sallitte minun kiittää teitä. En ole soitannollinen, mutta, kiitos olkoon viulunne, uneksin tunnin ajan maailman kultaiseksi ja muutamia unia näin uudelleen…»
Joán kohotti päätään.
»Niin, niin, hyvä herra», sanoi maisteri, »eiväthän unet ole paljonkaan arvoiset… niin, eivät ole. Mutta unet, joita me näemme, ovat kuitenkin meidän uniamme.»
Joán, joka ehkä seurasi aivan toista ajatusyhtymää, sanoi:
»Tämä on viimeinen viulumatkani.»