Kostea kellari-ilma löyhähti heitä vastaan, viinihöyryjen kyllästämänä, samalla kuin Joán rappusilta, käsi ojennettuna, oli kääntynyt puolipimeässä:
»Tulkaahan nyt.»
»Kyllä…»
»Tarttukaa käteeni.»
Alhaaltapäin tulevassa lyhdynvalossa Joán näki hänen valkeat kasvonsa:
»Tässä on käteni…»
»Voi ei» (ja yht'äkkiä Gerda pudisti päätään, ja oli melkein kuin hän olisi puhunut kyynelten tukahduttamana, lapsen kyynelten), »teen kai tuhmasti… mutta te saatte mennä yksin».
»Neiti Gerda… Kuinka arka te olettekaan!»
»Niin», sanoi hän ja oli juossut ylös nuo viisi porrasaskelmaa, aivan kuin paeten — — ja ovi sulkeutui.
Joánin käsi oli vaipunut, melkein kuin se olisi hakattu poikki.