»Mitä meihin tulee, herra hovijahtimestari», sanoi hän ja hänen äänensä vapisi vähän, »meidän Herrallamme on aina ollut oma tarkoituksensa pienen Tanskanmaamme suhteen».
»Se tarkoitus oli muutamina vuosisatoina: hakkaa pois kantapää ja leikkaa varvas.»
»Kenties», sanoi kansanopistonjohtaja, jonka aataminomena liikkui ylös ja alas, »kenties eivät kaikki näe mitä on saatu säilymään».
»Eivät kyllä, herra johtaja!» — ja Erik tuijotti savukkeestaan nousevaa pilveä. »Minä en sitä näe.»
»Mutta», sanoi kansanopistonjohtaja oman piirinsä keskeltä, »ennen kaikkea on lujitettava isänmaanrakkautta».
»Ja sitten vedetään esiin kanuunat», huusi Raabel ja nauroi. »Ja kun kanuunat ovat esillä, rakennamme ruutitorneja, ja kun ruutitornit ovat rakennetut, varustamme vallit, ja kun vallit on varustettu — kaadumme isänmaan puolesta…»
Hän heilautti kättään ilmassa, ikäänkuin olisi antanut rantajätkälle korvatillikan.
»Jumaliste, sen teemme. Hyvä herra, muistatteko ylimenoa Alsiin?»
Maisteri oli noussut eräästä nurkasta.
»Dybböl tuli ensin», sanoi hän.