»Puhuisit kovempaa», sanoi kandidaatti kärtyisesti.
Rouva Raabel liukui eteenpäin — kohti Joánia.
»Kaikesta tästä», sanoi hän ystävällisesti — ja toivoi vielä kerran
Kesäyönunelmaa nelikätisesti — »ette te ymmärrä mitään».
»En», vastasi Joán, kasvoilla vieläkin sama ilme. »Minä en ymmärrä sitä.»
»En minäkään», sanoi rouva Raabel nostaen katseensa häneen.
»Todellisuutta me pakenemme — me meidänlaatuiset.»
Koko ajan virtasi kansanopistonjohtajan tasainen puhetulva ampumaliikkeestä ja ampumaliitoista, joihin nyt, sanoi hän, poikayhdistyksetkin näkyvät tahtovan liittyä, mikä kylläkin voisi koitua siunaukseksi, jos ne vain onnistutaan pitämään erillään epäterveestä vaikutuksesta…
Ja sillä välin Raabel puhui äänekkäästi ylempänä nurkassa ja kääntyi vihdoin tupakkakauppiaaseen, sanoen:
»Pähkähulluus ei sentään voi voittaa!» ja äkkiä hän pyörähti kantapäillään ja sanoi Joánille:
»Mistä Madame puhuu?»
»Me puhumme», sanoi rouva, »että kaikki tämä on jotakin, jota me emme ymmärrä».