Ja kuin ihminen, joka vihdoinkin on löytänyt samanmielisen, jolle voi puhua kaiken, hän sanoi:
»Mutta, rakas ystävä, kodissamme ja neljän seinän sisällä olemme kai, Jumalan kiitos, sitä kaikki. Aika vierii sentään eteenpäin, eikö totta? ja jos minulla olisi poika — mutta Madame on lahjoittanut minulle vain tyttäriä — soisin… mutta sellaistahan ei voi sanoa… soisin hänen tähtensä täysin vilpittömästi, että Saksa olisi nielaissut meidät kaikki. Sehän olisi hänen onnensa — suuri maa, eikö totta? Suuri maa tarjoaa sentään suuret mahdollisuudet…»
»Mutta niin kerran käykin», sanoi hän. »Meidän sukupolvemme on sentään edistynyt ja lapsillamme» (tohtori maiskautti kieltään) »ei ole taipumusta liikatunteellisuuteen».
»Minun syntymäsaareni», sanoi Joán ja puhui niinkuin ennenkin, »on veren peittämä».
»Vai niin, vai niin», sanoi Raabel ikäänkuin ymmällään Joánin äänestä.
»Se on esi-isieni veren peittämä.»
Tohtori nauroi, mutta epävarmaa naurua.
»Niin, toiset ajat ja, eikö totta, toiset käsitykset… Ja toinen rotu, toiset rodut, paras herra. — Mutta me tanskalaiset ja veri, rakas herra kreivi, me tanskalaiset ja verenvuodatus… Meidän taipumuksemme eivät totisesti ole siihen suuntaan. Jospa tietäisitte, kuinka monet virkaveljistäni jättävät opintonsa kesken sen vuoksi, että heitä pyörryttää leikkaussalissa… Niin, te nauratte», sanoi hän. »Te nauratte», toisti hän ja katsoi Joániin, joka oli hymähtänyt.
Ja äkkiä sanoi tohtori itselleen — sillä Joánissa oli jotakin oudon jähmeistä, aivan kuin mikään ei olisi elänyt hänen lontoolaisen paidanrinnuksensa takana —:
»Hän ei jumaliste ole ymmärtänyt sanaakaan. — Se pahus ei ole ymmärtänyt sanaakaan.»