»Sitä tottuu asemaansa», sanoi Haacke, joka ei ollut kuullut mitään meteliä, mutta jota toisen sääli mairitteli.
»Niin, miellyttävää se ei mahda olla», sanoi tohtori.
Gerda oli taaskin kaatanut laseihin ja tuli ovessa näkyviin kantaen tarjotinta, kun rouva Jespersen kohtasi hänet.
»Gerda», sanoi hän puoliääneen, »miksi olet ottanut ne lasit — tänä iltana, kun kreivi Holstein itse on täällä?»
»Se oli isän vaatimus», vastasi Gerda kohottamatta katsettaan.
»Sitä ajattelinkin», sanoi rouva Jespersen, ja kääntyen Joániin hän jatkoi:
»Te väsytte, kreivi Ujházy, mutta kun miehet kerran alkavat puhua politiikkaa, tulee siitä aina iso pyykki.»
»Minä ajattelen niin paljon muuta», vastasi Joán.
»Niin teen minäkin», sanoi rouva Jespersen hymyillen. »Ja kuitenkin oli aika» — ja hänen äänensävynsä vaihtui — »jolloin minäkin olin mukana keräämässä rahoja kanuunoihin. Mutta siitä asiasta on nyt puhuttu kaksikymmentä vuotta. Ja — niin, minä uskon, eiköhän meillä tanskalaisilla ole taipumusta nähdä asioita kaikilta puolilta ja antaa kaikille oikeutta eikä kenellekään oikeutta? Me istumme ja venytämme ja venytämme lankaa, kunnes kerä putoaa syliimme ja koko lankavyyhti on sotkeutunut.»
»Tai», jatkoi rouva Jespersen huoaten, ikäänkuin jättäen asian, »ehkä se on vain sitä, ettei minulla suorastaan ole voimia ajatella, mitä tulee tapahtumaan puolensadan vuoden päästä».