»Niin, me tehtaalaiset olemme kyllä sitä mieltä kandidaatti Ussingista, että hänen paikkansa ei ole… siinä, missä se on… »
Ja rouva Laarentzen tarttui kultavitjoihinsa.
»Rakas ystävä», sanoi kansanopistonjohtaja, »uskon, että tunnette minun ajatukseni, minun persoonallisen ajatukseni. Mutta nuorisoa on vaikea… hyvin vaikea pitää koolla. Kuinka monta kahdestasadastaviidestäkymmenestä oppilaastamme, niin, siihen lukuun olemme tänä lukukautena päässeet, nuoria miehiä ja tyttöjä… mutta kuinka monta luulette meidän saavan pitää, jollemme ottaisi monta seikkaa huomioon?»
Rouva Laarentzen ei vastannut. Mutta kansanopistonjohtaja sanoi lujemmin:
»Siinä juuri on meidän henkinen voimamme, että tajuamme eri vivahdukset.»
Ja kun rouva Laarentzen vieläkään ei sanonut mitään, lisäsi kansanopistonjohtaja ja katsoi suoraan hänen punatäpläisiin kasvoihinsa:
»Mutta se on totta, tohtorin talosta ei kaiken kaikkiaan tule mitään hyvää.»
Rouva Laarentzen päästi vitjat. Mutta Ussing, jonka silmät alituiseen olivat rouva Raabelissa (tämän hiuksissa oleva kukkatupsu suorastaan läpsäytteli Hans Haackea poskelle), sanoi heittäen äkäisen syrjäsilmäyksen kansanopistonjohtajaan:
»Me nuoret vaadimme tässä asiassa vihdoinkin selvän kannan.»
Kansanopistonjohtaja oli suoristautunut ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi soittanut kelloa.