»Rakas ystäväni.»
Ja nuo kaksi yhtyivät kädenpuristukseen.
Joán oli silmillään seurannut heidän käsiään. Ja ikäänkuin ponnahtaen keskeytyneeseen kertomukseensa takaisin hän alkoi puhua François de Monthieusta ja Guy de Maupassantista ja Paul Hervieustä, ystävästään, jonka puheita hän oli kuullut akatemiassa, ja M:me Viardot’sta, jolle Turgenjev oli laulanut: hän oli kahdeksankymmenvuotias ja kaunis vielä — Garcia.
Ja hän puhui Versaillesista, jossa hän oli niin mielellään kuljeskellut Monthieun ja nuorimman Mac Mahon'in kanssa. Kastanjakäytävät olivat niin kauniit, lokakuussa, kastanjain lehdet tuoksuvat, kun ne varisevat.
»Siellä asui rouva de Monthieu niin kauan kuin François eli.»
Joán kertoi juhlasta herttuattaren talossa, missä Medicit olivat heränneet henkiin yhdeksi yöksi ja missä koko Firenzen nuoriso, miekat koholla, tervehti rouva Adelskjoldia, kun tämä saapui viininpunaisessa sametissaan, koristeenaan Rohan-suvun jalokivet.
Joán puhui puhumistaan, nopeasti, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoillaan äkkiä piirtää ilmaan — kuin kultasauvalla — koko tuon elämän, elämän tuolla ulkona, joka oli suurimpien ja hänen…
Rouva Jespersen oli taivuttanut päätään.
Gerda istui kuten ennenkin. Vain hänen olkapäänsä vaipuivat kokoon, kuin hän olisi tullut pienemmäksi, eikä Joán siirtänyt katsettaan hänen kasvoiltaan.
Ja hän puhui yhä. Hän puhui Berlinistä, missä kaikki elämän ovet ovat avoimina ja missä Länsi kohtaa Idän, ja Aasian miehiä näkee siellä ja naisia, jotka ovat tulleet yli Atlantin…