Hän puhui nopeammin, sekoitti kieliä, haki sanoja, jatkoi — ja näki vain Gerdan kasvot, jotka ikäänkuin loittonemistaan loittonivat hänen silmistään. Ja kuitenkin hän jatkoi. Ja sisässään, jossakin kohden sisässään hän kysyi äkkiä itseltään: miksi puhut kaikesta tuosta, jota inhoat? Ja hän tiesi miksi, ja tiesi — tiesi kerta kaikkiaan varmasti, että se oli turhaa, turhaa, ihan turhaa. Ja kuitenkin hän jatkoi: Gerdan edessä (ja tämä muistutti lyyhistynyttä lasta) hän yhä puhui ja kiehtoi. Kunnes hän äkkiä vaikeni ja kuuli Erikin sanovan — ikäänkuin ystävä olisi tahtonut keskeyttää:
»Kaikki tuo on nyt mennyttä.»
Joán oli äkisti siirtänyt silmänsä kaikkiin niihin, jotka kuuntelivat, ja kompastui omiin viimeisiin sanoihinsa… ja Erik rupesi nauramaan, joko hyväntahtoisesti peittääkseen hänen pulansa tai keskeyttääkseen hänet.
Joán näki kansanopistonjohtajan kasvot jotka hymyillen lepäsivät perityn kansallisvapaamielisen juhlakauluksen yllä, ja tupakkakauppiaan, joka veti suunsa niin leveään virnistykseen, ettei silmiä näkynyt, ja kandidaatin, joka oli puolittain vääntynyt rouva Laarentzenia kohti — ja samassa tohtori nauroi kauempaa ja sanoi:
»Puhukaa saksaa, herra kreivi, se käy paremmin.»
Siinä hetkessä, vähemmässä kuin sekunnissa, kun hän kuuli tuon naurun, oli kuin kaikki hänen elämyksensä, kaikki hänen muistonsa, hänen lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä muistot olisivat tulvehtineet hänen ylitseen, hänen, Joán Ujházyn — hänen, jota oli naurettu ja ivattuja joka oli vihelletty ulos, hänen, Joán Ujházyn, täällä keskellä vieraita.
Ja ikäänkuin tuska vielä kerran olisi antanut hänelle kymmenet korvat, hän kuuli rouva Raabelin naurahtaen sanovan Hans Haackelle:
»Nyt hän tahtoo ajaa ohitsemme — meidän molempien raukkojen.»
Ja samassa kansanopistonjohtaja sanoi kauluksensa yli tehtailijalle:
»Niin, tuo kaikki on kai sitä niinsanottua Eurooppaa», mutta Ussing oli kohottanut olkapäitään ja sanoi rouva Laarentzenille: