»Nuo unkarilaiset käyttävät aina niin runsaasti kirjailua takeissaan.»
Mutta rouva Jespersen, joka ei ollut kuullut mitään, oli kohottanut päänsä ja sanoi:
»Tuo kaikki on sellaista, mitä me kaksi, Gerda, emme ikinä saa nähdä.»
Gerdan silmät olivat ummessa.
Mutta samassa Johansen oli nostanut nyrkkinsä (arvasivatko hänen vahvat aivonsa äkkiä verkon tuossa huoneessa, verkon, joka kutoutui kahden ihmisen väliin?) ja sanoi vihaisesti:
»Ei, me tyydymme pieniin oloihimme.»
Kun kaikki samassa vaikenivat, kuultiin rouva Laarentzenin oikein mielinkielin pyytävän Hans Haackea, että tämä sentään vielä soittaisi hiukan, »ennenkuin meidän kaikkien pitää lähteä.»
»Niin, nyt kai meidän pitäisi lähteä», sanoi Erik.
Tuo ainoa sana sattui Joániin kuin isku.
»Niin», sanoi hän ja koetti nousta.